TERRIERIMME MAAILMALLA 

Borderterrierini Tau loukkaantui minulle sydänjuuriaan myöten, kun lähdin Sveitsiin töihin. Taukki oli aina ollut oikea "mammantyttö", mutta nyt sain Suomessa käydessäni osakseni vain syvää halveksuntaa. Härkää sarvista ja terrieriä kulmahampaasta, tuumasin, ja päätin viedä koiran mukanani maailmalle. Hylättyä marttyyriä kuukausien ajan leikkineen eläimen elkeet muuttuivat tuota pikaa yllättyneisyydeksi ja uteliaisuudeksi, kun matka alkoi. Lentoasemalla oli vilskettä ja vilinää, mutta silti Tau ehti kerätä ohikulkijoilta tarpeekseen huomiota ja rapsutuksia. Matkakassiin laiton jälkeen koira harkitsi hetken voimakasta protestointia, mutta uteliaisuus voitti jälleen ja se tyytyi vain mulkoilemaan ja tuhahtelemaan. Emäntä ja isäntä jännittivät lentomatkaa huomattavasti enemmän kuin koira itse. Onneksemme huoli osoittautui turhaksi. Tau tulkitsi lentokoneen selvästikin isoksi, täriseväksi, pomppivaksi ja kovaääniseksi autoksi. Kun pääsimme yksimielisyyteen siitä, että koira pysyy kassissa ja kassi on puoliksi penkin alla, se kävikin nukkumaan. Koneen noususta tai laskusta Tau ei välittänyt tuon taivaallista, mutta sen ymmärtäminen, miksi kaikki muut koneessa olijat paitsi koira saivat ruokatarjottimen, oli hieman hankalaa. Koneen vaihdon jälkeen Tau oli mielestään jo vanha tekijä. Jatkolento sujui, jos mahdollista, vielä paremmin kuin ensimmäinen. Pieni karvainen hermo alkoi kiristyä vasta siinä vaiheessa, kun selvittelimme Baselin kentälle saavuttuamme kadonneiden matkatavaroidemme kohtaloa ja koira alkoi kyllästyä kassissa istumiseen.

Nyt, vajaata vuotta ja kuutta bortsunlentoa myöhemmin, Tau käyttäytyy kuin kuka tahansa kokenut bisnesmatkaaja. Kaikki on nähty, pienestä pörisevästä potkuriturbiini-Fokkerista isoon Airbussiin, unohtamatta tietysti tavallisempia MD-koneita sekä saksalaisia ja hollantilaisia Boeingeja. Pieni tuhahdus vain kuului sullouduttaessa pienen ja ahtaan brasilialaistekoisen Embraer Regional Jetin ahtaaseen jalkatilaan: tällä lailla ei kohdella tottuneita terrierimatkustajia, ptuuhh ! SAS:in lentoemo ihmettelikin, että ikinä ei hän ole nähnyt noin rauhallista nelitassuista matkalaista; eurobortsu sopeutuu mihin vaan. Mutta isäntä olikin piruillessaan kiinnittänyt Taun matkakassiin SAS:in "Frequent Flyer Silver" -tunnuksen.

Sveitsin oloihin sopeutuminen kävi myös borderterrierimäisen sulavasti. Lähitienoon kävelytiet ja koirakaverit tulivat nopeasti tutuiksi. Tau on vieläkin ainoa meistä, joka ymmärtää erinomaisesti Schwyzerdytchia eli sveitsiläisten väännöstä saksan kielestä. Hankalinta oli yksinoloon totuttelu, koska Suomessa oli aina päivisin pari lajitoveria seurana. Onneksi sikäläiset tyynyt ovat ihanan isoja ja pehmeitä, joten koiramme alkoi harrastaa maratonnukkumista. Valitettavasti vain sveitsiläisissä pussilakanoissa ja tyynyliinoissa käytetyt vetoketjut ja napit häiritsivät herkkää hipiää, joten tätä nykyä niitä ei ole - nokkela terrieri kun keksi keinot poistaa vaivihkaa niistä jokaisen. Keski-Euroopassa on paljon vähemmän koirilta kiellettyjä asioita kuin Suomessa. Ihmiset ottavat koiransa mukaan joka paikkaan paitsi ruokakauppaan. Ensimmäiset kerrat ravintoloissa ja kahviloissa olivat hyvin opettavaisia sekä koiralle että emännälle ja isännälle. Nyttemmin Tau on jo oppinut lepäämään pöydän alla ja odottamaan putoavia palasia. Joka kerta niitä ei valitettavasti tipu. Tarjoilijat pysähtyvät kuitenkin aina rapsuttamaan ja jos koira näyttää janoiselta, he tuovat sille omassa kupissa vettä.

Vaikka Euroopan kotimme onkin Sveitsissä, on Saksaan ja Ranskaan matkaa vain muutamia kilometrejä. Koiran paperit ovat aina auton hansikaslokerossa, koska niitä voidaan periaatteessa kysyä rajalla milloin tahansa. Tähän mennessä Tau on ollut onnenamulettimme, aina sen ollessa kyydissä tullimiehet ovat vain viittoneet meitä jatkamaan matkaa. Keski-Euroopassa matkustelu on mukavaa, koska bensiini on halpaa ja etäisyydet lyhyitä. Jo viikonloppureissulla ehtii nähdä vaikka mitä. Tau innostui retkeilystä niin paljon, että sitä ei lainkaan haittaa istua autossa monta tuntia kerrallaan, koska lopulta pääsee aina johonkin kivaan paikkaan hössöttämään. Ihan yhtä hauskaa näyttää olevan kävellä kaupungin katuja ja tavata paikallisia koiria ja ihmisiä, kuin juosta vapaana metsässä tai vuoren rinteellä. Tärkeintä, että saa olla täysillä mukana kaikessa, mitä tehdään!

Ensimmäinen pidempi reissu, jolle Tau pääsi mukaan, suuntautui Kaakkois-Sveitsiin, Graubündenin kantoniin. Ajoimme neljää solaa myöten Alppien yli, maisemat olivat upeita ja koira sai juoksennella luonnossa. Yön nukuimme St. Moritzin kylässä, jossa meidän lisäksemme näytti olevan vain rikkaita turisteja ja harjoittelevia urheilijoita. Kohtuuhintaisen majoituksen löytäminen olikin harvinaisen vaikeaa. Ilta- ja aamukävelyt St. Moritz-järven rannalla olivat melkoinen kokemus, etenkin Taulle, joka harha-askeleen seurauksena putosi hyiseen järveen! Jälkeenpäin valokuvia katsellessa on vaikea sanoa, kuka nautti retkestä eniten. Emäntä tuijottelee taivaanrantaan ja koira nuuskuttaa omiaan, jokaisen aisteille löytyi mieluisaa tekemistä.

Vilkkaimmalla kesälomakaudella ystäväni tuli meille lomailemaan. Nimesimme hänet heti Frauksi, koska meidän vielä työskennellessämme hän oli kotona kunnon Hausfraun tapaan ja käveli Taun kanssa ympäri lähikyliä. Pitihän Fraulle ja koiralle toki näyttää Eurooppaa, niinpä pakkauduimme taas autoon ja suuntasimme etelään. Tällä kertaa ajoimme pitkin St.Bernhardin solaa. Tau oli taas vuori-ilmasta niin riemuissaan, että aloimme kutsua sitä St.Bernhardinterrieriksi erotukseksi paikallisista suuruuksista. Italian puolella Aostan laaksossa aloimme etsiä majapaikkaa. Alppitalon näköisen hotellin ovella tuli vastaan omistajien nuori länsi-ylämaanterrieriuros - Tau oli löytänyt ensimmäisen italialaisen poikaystävänsä. Seuraavana päivänä Aostan kaupunkia kierrellessä lajitovereita pörräsi koiratytön ympärillä sen verran tiheänä parvena, että Frau ja minä aloimme huolestua: italialaisia uroita silmänkantamattomiin ja Tau oli meistä ainoa, joka sai huomiota! Sama meno jatkui koko matkan ajan. Bortsumme jätti jälkeensä koko Rivieran mitalta särkyneitä koiransydämiä. Ranskan puolella poikettiin myös Monacossa. Ajoimme formularataa pitkin ja ihmismatkalaisten piti välttämättä käydä Monte Carlon kasinon alla sijaitsevan parkkihallin vessassa. Huvivenesataman kahvilassa paatteja katsellessa tuli jotenkin ulkopuolinen olo, paitsi tietenkin Taulle. Se vain katseli hihittelyämme kummeksuen eikä nähnyt koko tilanteessa mitään eriskummallista. Cannesin rantabulevardi oli koiralle vielä mukavampi paikka, paljon käveltävää ja haisteltavaa. Yritimme kovasti kannustaa Tauta tutustumaan jonkun miljonäärijulkkiksen pikku Fifiin, voisimme päästä sitten koiran siivellä vaikka jollekin aiemmin näkemistämme huvijahdeista? Mutta ei. Filmitähtikaupungin saldoksi jäivät 50 mk:n hintaiset oluet terassilla ja filmipalatsin portaiden punaista mattoa pitkin kävely. Näyttelijöiden kädenjälkiä Tau ei jaksanut kauan ihmetellä, viereisessä puistossa olisi ollut paljon enemmän nuuskittavaa ja ranskalaisia koirapoikaystäviä.

Omalla kesälomallamme päätimme lähteä autolla Suomessa käymään. Päivätaipaleista oli tulossa pitkiä, joten aloimme harkita koiran mukaan ottamisen järkevyyttä. Asian ratkaisi lopulta se, että ajaisimme matkallamme Ruotsin kautta. EU:n ulkopuolella käynyt koira ei saa tassutella Ruotsin maaperällä puoleen vuoteen, joten Tau jäisi Sveitsiin. Suomalaissyntyisen työtoverini avustuksella lähistöltä löytyi sopivan tuntuinen koirahoitola. Parin viikon aikana Tau ehtikin kietoa paikan koko henkilökunnan kannuskyntensä ympärille: "Sie ist so eine liebliche Hündin !".

Lomamatkan ajosulkeisista toivuttuamme alkoi taas tehdä mieli etelään päin. Eräänä viikonloppuna kävimme tuumasta toimeen ja ajoimme Gotthardin solaan. Yllätykseksemme löysimme ylhäältä lumihuurteista ruohoa, vaikka oli vasta lokakuun alku. Ja taas eniten nautti Tau. Se ei ollut nähnyt lunta pitkään aikaan ja kirmaili pitkät tovit pitkin auringonpaisteisia mättäitä ihan silkasta juoksemisen ilosta. Korkeuserojen luomaan kontrastiin ei kai koskaan totu. Italian puolella Lago Maggioren rannalla oli edelleen kesäistä, palmuja ja kaktuksia. Kävelyretkistä ja katukahviloista huolimatta isäntäväen ja koiran intressit törmäsivät siinä vaiheessa, kun ravasin marketista toiseen etsimässä tietynmerkkisiä oliiveja. Tau tiesi varsin hyvin, että koiranruoka oli ostettu jo ensimmäisestä kaupasta, miksi siis ei jatkettaisi jo matkaa? Paluumatka Simplon-solan kautta osoittautui myöhemmin historialliseksi. Pysähdyimme lounaalle viehättävään Gondon kylään ja katselimme ravintolan parkkipaikalta vastakkaisen rinteen pientä, kaunista vesiputousta. Seuraavalla viikolla tulivat rankkasateet, niiden seurauksena tulvat ja mutavyöryt. Tuntui kamalalta katsoa televisiosta uutiskuvia Gondosta: pikku vesiputouksesta oli vajaassa viikossa kasvanut valtava liejuvyöry, joka tuhosi kaiken tielleen osuvan. Parkkipaikka, jolta otin valokuvia idyllisestä purosta, ja ravintola, jossa söimme, olivat romahtaneet vyöryn mukana rotkoon.

Syksy eteni ja minun tuli yhä kovempi ikävä lunta. Päättelimme, että sitä voisi löytyä Arosasta (>1700m), joka on sveitsiläisten suosima talvilomakeskus. Olimme oikeassa. Umpihangessa kiitävän Taun häntäindeksi osoittaa, että kivaa on! Kylän keskustassa oli avovetinen lampi, jonka linnut nähtyään isäntäkin puhkesi riemunkiljahduksiin. Digitaalikamera kaivettiin esiin. Lintujen jälkeen isäntä halusi välttämättä ottaa kuvan kohti juoksevasta koirasta. Lukuisien yritysten jälkeen piti myöntää karvas tappio: parhaassa otoksessa näkyy kuvan alareunassa mustaruskea hännänpää, muissa vain tyhjä, luminen polku.

Sopeutuvainen euroterrieri kerää kaikkialla ympärilleen joukon ihalijoita, sekä nelitassuisia poikaystäviä että myös rapsuttavia kaikenkielisiä kaksitassuisia. Tämän vuoden toukokuussa isäntä sai aihetta hihityskohtaukseen, kun sveitsiläisen Birs-joen rannalla käytyyn kepinheittelyleikkiin liittyi yllättäen kaksi muuta bortsua; joesta nousivat vettä valuen saman kepin eri päissä ärRRRrimässä Sveitsissä asuva suomalaisbortsu Tau ja Ranskan Bretagnessa asuva englantilaisbortsu Scott. Kielivaikeuksia ei silti ollut, yhteisymmärrys oli heti selvä: ÄRRrrr…

Hyvin käyntiin päässeen Keski-Euroopan matkailumme seuraavan kohteen valitsi poikkeuksellisesti Tau. Eräänä loppusyksyn päivänä tytöllä alkoivat nimittäin juoksut. Kasvattaja-Empun kanssa oli sovittu, että eurokoiran pitää saada eurosulhanen, niinpä suunta oli Hollantiin ja päämääränä Deventer. Siellä asuvilla Withageneilla olisi alunperin brittiläinen borderterrieriuros Mac, jonka rotevuus ja ryhdikkyys saisivat jättää jälkensä pentuihin. Juoksujen parasta aikaa edeltävänä perjantai-iltana ajoimme Luxembourgiin. Saavuimme sinne iltahämärän jo laskeuduttua ja aloimme etsiä halpaa hotellia, joka huolisi myös koira-asiakkaan. Tiesimme onnistuneemme ensiyrittämällä, kun näimme hotellin aulaa vartioivan vanhan kultaisen noutajan. Buukattuamme sisään hotellivirkailija osoitti meille suunnan ja neuvoi, että parin korttelin päässä olisi hyvä puisto, jossa voi ulkoiluttaa koiraa. Ison parkkipaikan keskellä olikin muutama puu. Kävelytimme koiraa ja naureskelimme paikallisten käsitykselle "puistosta", kunnes tulimme pysäköintialuetta reunustavan kaiteen luo ja katsoimme alas. Puisto oli valtava. Pimeässä illassa sinne oli sytytetty lamppuja ja valonheittäjiä, jotka valaisivat koko alueen. Syvän rotkon pohjalla kulki joenuoma, mutta illalla sinne asti ei edes nähnyt. Rehevän, hoidetun kasvuston lomassa kulki loputtomasti polkuja, kävelyteitä ja portaita. Voi vain kuvitella, kuinka upea tuo ruhtinaan linnan yksityispuutarhana alunperin ollut, sittemmin kaikille avattu alue olisi kesän komeimmassa kukoistuksessaan. Koiralenkkipaikkana se oli syystalvellakin ehdoton. Belgian läpi ajoimme pikaisesti, jaoimme vain kolmisin yhdet aidot ranskanperunat ja totesimme, että hyviä olivat. Hollannista ostimme salmiakkia ja dubbaamattomia videoelokuvia. Viimein saavuimme Deventeriin. Withagenit olivat mukavia ihmisiä, Tau piti heistä ja he Tausta välittömästi. Hieman hämmennystä aiheutti vain se, että heidän poikansa nimi Sanne lausutaan aivan samoin kuin oma nimeni Sanna. Macin näimme vain vilaukselta, mutta roteva se oli kuin mikä. Vahvuutta näytti olevan reippaasti puolitoista kertaa sen verran kuin sirolla pikku Taullamme. Tehdessämme lähtöä kotimatkalle Tau osoitti ymmärtävänsä, mistä on kyse. Se jäi "vilkuttamaan" Withageneitten kanssa edes pyrkimättä meidän mukaamme. Huokaisten suuntasimme kohti Baselia. Ilo ilman borderterrieriä on teeskentelyä.

Seuraavat tapahtumat olen kuullut muilta. Astuminen sujui mainiosti ja Emppu toi Taun Suomeen "4 kg painavana" lemmikkinä, koska KLM-lentoyhtiö ei sen painavampaa matkustamoon huoli. Tammikuun viimeisenä päivänä syntyi kaksi tyttö- ja kolme poikaborderterrieriä, joiden suonissa virtaa varsinainen eurococktail.

Matka jatkuu. Helmikuussa muutin itsekin takaisin tänne opintojani lopettelemaan. Tau kulkee kahden maan väliä, toukokuun se vietti Sveitsissä, kesän kanssani Suomessa ja syksyllä Eurooppa taas kutsuu. Viime vuonna Tau kävi kahdeksassa Euroopan valtiossa. Tulevaisuus jää nähtäväksi, mutta yhtä kaikki olen hyvin tyytyväinen, että koirani on eurokokoinen, aidosti iloinen ja äärimmäisen sopeutuvainen. Sellainen bordercrossingterrieri.

Sanna Salento
2001 


 


Solaa pitkin Alppien yli, Etelä-Sveitsi


Lempitarjoilija St. Raphaelissa, Ranskassa


Tau tutkii tassunjäljet, seuralaiset tähtien kädenjäljet Cannes'sa. 


Gondon kylä ja vielä pieni vesiputous


Deventerissä lenkillä John Withagenin kanssa

Kotimatkalla jo iski väsy. Aika kompakti lentopakkaus, vai mitä?