MEJÄ-KURSSI 16-17.4.2005

Niinpä, sellaisella huomasin istuvani. Se, miten kaikki kävikään, on kerrottava pitkän kaavan mukaan:

Salsa (FIN&S MVA G. Europolitan) on saanut ensikosketuksen verijälkeen toista vuotta sitten Borderterrierikerhon mejä-tutustumisessa. Itse en silloin päässyt paikalle, mutta Salsaa ohjasi tuolloin metsästäjä-isäni. Hän teki Salsalle useampia harjoitusjälkiä ja oli sitä mieltä, että se on valmis kokeisiin.

No, minähän innoissani ilmoittautumaan vuosi sitten keväällä. Hetimiten huomasin, että se oli helpommin sanottu kuin tehty. Kokeisiin on todella hankala päästä. Varsinkin mitä kokemattomampi olet, sitä vähemmän sinulle on käyttöä. Löysin aktiivisen koe- ja harrastajaseuran Suur-Helsingin Spanielikerhon. Heillä on Nuuksiossa oma maja, jonka ympärillä on mahtavat koemaastot! Eikä kerhon säännöissä puhuttu mitään, että pitäisi olla oma spanieli (vaikka olisin kyllä sellaisen hankkinut lainaksi, jos se olisi ollut kynnyskysymys). Nyt oli pakko päästä käsiksi lajin saloihin, sen verran vaikealle ja haasteelliselle homma tuntui! Vuodenvaihteen jälkeen liityin jäseneksi. Ensimmäisessä "Spanielisanomissa" oli ilmoitus Mejä-kurssista. Sinne!

Viikonloppukurssi oli kaksipäiväinen ja koirat saataisiin mukaan tositoimiin sunnuntaina. Lähdin aamulenkittämään koiria teoriapäivän aamuna ja ihmettelin, kun vanha ukkeli oli kovin kiinnostunut Salsan hännän alusesta…. ei kait vaan juoksu tehnyt tuloaan. Kotona tein "serlatestin" ja toden totta, juuri nyt sen juoksun piti alkaa. Kuukautta ennen odotettua. Voi itkujen itku! Suuri Metsästäjämme oli pois pelistä.

Ajellessani Majalle en tiennyt yhtään mihin ja millaiseen porukkaan olin menossa. Miten siellä otettaisiin vastaan "ulkopuolinen tunkeutuja"? Jos lähestyisin heitä nöyränä ja tietämättömänä (mitä tietysti oikeasti olenkin!), saattaisivat sietää paremmin?

"Huomenta", astuin majaan viimeisenä - onneksi en sentään myöhässä. "Huomenta", vastattiin. "Eiköhän aloiteta kahvilla." Ja pöytä notkui aamiaisruokaa ihan kuin Borderterrierikerhossa! Lupaava alku.

Esittelykierroksella selvisi, että itselläni ei ole spanielia, ainoastaan borderterrieri. Ja sekin on juoksussa, enkä voisi ottaa sitä aamulla mukaan. Taisin saada muutaman ylimääräisen säälipisteen.

Kurssin vetäjämme, ylituomarina toimiva Satu Savolainen ryhtyi siirtämään tietojaan ja taitojaan kurssilaisiin. Kaikilla muilla oli kokemusta mejästä - vähintään yhden jonkin sortin spanielin verran. Kävimme läpi Metsästyskoirien jäljestämiskokeen säännöt, jonka myötä minulle selvisi, että tämä koelaji on paljon muutakin kuin kuuden metrin narun perässä roikkumista! Se on itse asiassa vain se kuuluisa jäävuoren huippu…

Jokainen suomalainen on koulussa joutunut suunnistamaan kompassi kourassa. Nyt selvisi miksi; että voisi osallistua mejä-kokeisiin! Meikäläisen kompassin käyttö oli tyystin unohtunut, mutta kurssilla viriteltiin vanhat suunnistustaidot. Meitä kurssilaisia oli juuri sopiva määrä, kuusi innokasta opiskelijaa. Jaoimme ryhmän kahtia ja meidän ryhmämme tutoriksi metsään lähti Juha Arjoranta. Kun sopiva lähtöpaikka löytyi, tehtiin työnjako; ensimmäinen merkitsi lähdön ja muut näkyvät merkit, toinen teki piilomerkit ja perässä tuli sienimies. Metsässä kävi selväksi se, että tätä hommaa ei voi opiskella, eikä oppia muuten kuin metsässä. Ja tekemällä konkareiden ohjauksessa. Seuraavaa jälkeä tehdessämme vaihdoimme tehtäviä ja näin kolmannen jäljen jälkeen jokainen oli joutunut itse tekemään jokaista hommaa.

Oli mielenkiintoista ja valaisevaa kuulla tarinoita koetilaisuuksien todellisuudesta. Sää ei olekaan aina niin mainio kuin meille sattui. Metsässä voi olla itikoitakin. Tai kuuma. Koira voi keksiä ryhtyä ulkoiluttamaan ohjaajaansa kokeessa. Kesken jäljen voi sattua eteen elävä pupu - tai pari. Ylitettävänä saattaa olla hyllyvä suo tai syvä oja. Ja jos myöhästyt ylituomarin puhuttelusta, saat palata saman tien kotiin.

Teoria- ja jäljentekopäivä oli hurahtanut kuin siivillä. Jokaista oli odottamassa huomista varten oma jälki. Ja jokainen saisi myös toimia oppaana yhdellä tekemistään jäljistä.

Paitsi minä, jolla ei ollut koiraa.

Kotimatkalla keksin, että Nuuskuhan (G. Snusgustav) asuu ihan lähellä ja on vielä Suuren Metsästäjän poika! Siinä olikin haastetta kerrakseen, en ole tehnyt Nuuskun kanssa muuta kuin pyörähtänyt jonkun kerran näyttelykehässä. Ei mitään käsitystä siitä, miten se toimisi verijäljellä.

Jälkipäivä aloitettiin kuten oikeissakin kokeissa, ylituomarin puhuttelulla. Seuraavaksi tehtiin laukaisukoe.

Koirat sidottiin kiinni ja jätettiin paikoilleen. Starttipistooli paukahti, eikä kukaan koirista ollut millänsäkään. Nuuskun toinen korva taisi kääntyä, muuten se istui tyynenä paikoillaan.

Olin ollut ensimmäisen harjoitusjäljen "kreppimies" ja sain tehtäväkseni viedä kaadon paikoilleen. Kaadolle täytyi kiertää takakautta, jotten sotkisi jälkeä. Olin ehkä epäröivän näköinen, löytäisinkö koko kaatoa. Juha varmisti, onko puhelin taskussani, jos en löytäisikään sinne. Tai takaisin… Muistin kerätä myös merkkikrepit pois ja löysin kuin löysinkin takaisin majalle. Ensimmäiset kaksi porukkaa lähtivät metsään; koira ja ohjaaja, "tuomari" ja opas, tässä järjestyksessä. Koska jäljet olivat lyhyemmät kuin oikeasti, ei koirakolta kulunut suorituksiin puolta tuntia kauempaa.

Ilmeisesti selviydyin oppaan tehtävästäni kelvollisesti. Pari kertaa jouduin näyttämään jäljen suuntaa, kun koekoira, ensikertalainen amerikancockeri, oli epäröivä. Mutta pian se tajusi mistä tässä on kysymys ja loppuosan jäljestä se suoritti vauhdilla.

Seuraavana oli Nuuskun vuoro. Se oli vähän kummissaan, mikä tämän homman nimi on. Kun näytin sille lähtöä, se oli veren hajusta aidosti kiinnostunut. Vein sitä lyhyessä narussa kohti 10 metrin merkkiä, samalla innostaen "jälki, jälki" ja näyttäen toisella kädellä maahan. Se otti hajun ja lähti nenä maassa seuraamaan jälkeä pienen matkan. Mutta jo kohta tuli hukka ja sain kelata sen narulla takaisin jäljelle. Jonkin matkaa edettyämme, se otti selvästi ilmavainun ja lähti taas väärään suuntaan. Sitten se jo mietti ihan muita asioita, nosti jalkaa mustikanvarpuun ja nuuhki ilmaa. Pian selvisi, että vieressä oli tuoreet peuran jäljet ja Nuusku oli saanut siitä vainun. Kaatokin oli sillä ihan hukassa, hyvä ettei kompastunut "kaniin", ennen kuin älysi, että tätähän me tässä etsittiinkin. En ollut oikein tyytyväinen sen esitykseen. Olisin odottanut enemmän tarkkuutta ja innokkuutta, kuten Salsalla aina harjoituksissa.

Taas oli hyvää aikaa juoda välikahvit (kuinkahan monennet), kun odottelimme viimeisten suorituksia ja sen jälkeen pääsisin purkamaan jälkeä. Otin Nuuskun mukaan purkureissulle, koska päätin purkaa jäljen kulkusuunnassa. Se älysi heti lähtöpaikan, vaikken innostanutkaan sen kummemmin. Ja heti suunta oikea… kallio kiivettiin ylös, hyvä kun ehdin poimimaan krepit matkalla pois, semmoinen kiire sillä oli - ja suoraan jälkeä pitkin! Makauksen se löysi ja jäi nuuhkimaan, otti kulmankin ihan oikein! Kovaa vauhtia jyrkkää kalliota alas, ohjaaja joutui laskemaan persmäkeä pysyäkseen vauhdissa. Suoraan kaadolle - hyvä poika!

Nyt se toimi kuten olin ajatellut. Voi olla, että se tajusi jutun jujun vasta nyt, tai sitten ne peuran jäljet ja jätökset edellisellä jäljellä sekoittivat liikaa.

Päätöskahvia ryystäessämme saimme vielä arvokkaita treenivinkkejä ja kävimme läpi oikeaa koeviikonloppua. Se tietää kohtalaisesti liikuntaa. Ensin lauantaina suunnistat ja merkkaat jäljen. Sitten veretät sen. Seuraavana päivänä viet kaadon paikoilleen. Sitten toimit oppaana tekemälläsi jäljellä ja vielä purat jäljen. Ja jos olet onnistunut itse pääsemään mukaan kokeeseen, tietää se vielä yhtä kilometrin lenkkiä oman koirasi kanssa umpimetsässä…

Kurssi ja koko viikonloppu oli antoisa. Kipinä kytee entistä enemmän ja kokeeseen on päästävä. Turhaan jännitin, kuinka tähän porukkaan huolitaan. Meininki on rentoa, mutta säännöissä ei lipsuta koskaan.

Mejä-kokeen järjestelyt ovat aikamoinen ponnistus, johon tarvitaan ei vain innokkaita, vaan myös osaavia tekijöitä. Yhdellä kurssilla ei vielä osaajaksi valmistuta, mutta nyt saattaisi päästä mukaan tekemään koejälkeä ja ehkä kulkemaan oppaan perässä koesuoritukseenkin.

Seuraava askel onkin päästä itse ohjaamaan omaa koiraa oikeaan mejä-kokeeseen…

Kiitokset HSSK:lle erinomaisista järjestelyistä, Sadulle ja Juhalle arvokkaista opeista ja Memmulle pöydän antimista!

Emppu